Oli siis harvinaisen rankka, booring, yksinäinen ja ahdistava perjantai-ilta, kun hakkasin viimeisen kurssini viimeistä työtä naama punaisena neljän seinän sisällä. Työ tuli aikataulussa valmiiksi ja kylkiäisenä seinät meinasivat kaatui niskaan. Päätin tehdä jotain ennenkuulumatonta, ottaa kirjan mukaan ja marssia paikalliseen juomaan punaviiniä ja lukemaan. Vetäisin vähän maalia kasvoille, nakkasin kirjan laukkuun ja painon ovesta ulos. Paikalliseen päästyäni eihän siitä lukemista mitään tullut, kun viereinen pöytäseurue kannusti finskejä sen verran kovaäänisesti. Tyydyin siis katsomaan peliä ja kirja sai jäädä.
24 cl punaviiniä ja yksi leijonavoitto myöhemmin päätin jatkaa matkaani muutaman korttelin päässä sijaitsevaan legendaariseen karaokepaikkaan. Huhujen mukaan siellä viihtyy kaiken laista enemmän ja vähemmän kuuluisaa porukkaa. Ohi olin kävellyt lukemattomia kertoja, mutta sisälle en koskaan ollut eksynyt. Nyt siis päätin korjata senkin asian. Hipsutin baariin ja turvauduin tuttuun punaviiniin. Asetuin aitiopaikalle nurkkapöytään tarkkailemaan ihmisiä ja kuuntelemaan, noh, mielenkiintoisia joikubravuureja. Hetken päästä pöydän toiselle puolelle ilmestyi kaksi miestä, joista paremman näköinen ja paremmin pukeutunut kysyi, josko pöydässäni olisi tilaa. No tottahan toki siinä oli. Jatkoin facebookin räpläämistä kommunikaattorillani ja imin viiniä lasista tasaiseen tahtiin.
Jokin ajan kuluttua em. mieshenkilö päätti avata keskustelun ja uteli olinko jo käynyt laulamassa. Hell no! En ole karaokeihmisiä, totesin. Tähän mies, että kävinkö täällä sitten usein. Hell no! Ekaa ja näillä näkymin myös vikaa kertaa paikalla. Jutustelu jatkui niitä näitä, samoilla linjoilla kun oltiin vakioasiakkuuden suhteen. Mies kertoi olevansa ammattimuusikko ja pitkästä aikaa vapaalla viikonlopulla. Puhelimme niitä näitä musiikkista ja kerroin itsekin näppäilleeni erästä instrumenttia vuosikausia, kunnes totaalikyllästyminen iski (ja ei, nyt tarkoitan tässä sellaista mistä lähtee muutakin ääntä kuin ähinää). Kysyin siinä sitten, että millaista musiikkia herrojan bändi oikein soittaa. En olisi ehkä tätä vastausta odottanut: mies kertoi olevansa yhden suomalaisen kevyen musiikin klassikkobändin keulakuva. Nonniin! Ilmeeni kertoi varmaan kaiken. Ei hävettänyt just yhtään, kun sekunnin murto-osassa harmaat aivosoluni laskivat pitkää matikkaa, ja tajusin kuka kaveri oli.
Hetken voivottelin ja hihittelin samaan aikaan, mutta ei tuo näyttänyt ottavan nokkiinsa, vaikken tunnistanutkaan. Suomalaisen kevyen musiikin klassikot, kun ei ihan kuulu mun soittolistalle. Välikohtaus ei haitannut sen enempää, juttu jatkui. Sitten sana baarissa alkoi kiertää ja innokasta fania alkoi pukkaamaan pöytään vähän väliä: yksi halusi kuvia, toinen nimmaria, kolmas esiintymään viisikymppisilleen. Mietin vaan, että "hyvällä" tsägällä päädyn vielä itse Seiskan juorupalstalle yhdistettynä tähän kaveriin. Noh, jos niin pääsi käymään, ehkä sen joku tuttu bongaa. Olihan se samaan aikaan tietysti hauskaa, ei sitä voi kieltää. Kaveri kovasti uteli mitä olin tekemässä seuraavana päivänä, mutta unfortunately olin ehtinyt sopimaan muuta menoa. Pilkkukin tuli aivan liian aikaisin ja narikkaan kävi tie jälleen kerran. Matkalla sinne laulaja pyysi minua ottamaan käyntikorttinsa, sikälimikäli kun haluaisin ottaa yhteyttä. Oli myös erittäin huolissaan pääsisinkö turvallisesti kotiin (matkaahan oli hurjat pari korttelia).
Tarina loppui, jälleen kerran, näkyyn taksin perävaloista. Juoksin sateessa kotiin vettä valuen. Käyntikortti möllöttää ruokapöydälläni. En ole vielä ottanut yhteyttä, mutta eihän sitä koskaan tiedä...?
Yours Sincerely
The Pink Lady
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti