Eilen katsoin Sinkkuelämää-leffan. Itkin. Huomasin/etsin yhtäläisyyksiä siitä omaan elämääni. Löysin. Aloin miettimään omia ihmissuhteitani enemmänkin (tai niiden puutetta). Erityisesti sitä kykenemättömyyttäni rakentaa mitään järkevää ja kestävää. Sen sijaan pompin seikkailusta toiseen ja etsin täydellistä suhdetta, mitä ei oikeasti ole olemassakaan. Vai täydellistä miestä?
Tästä päästäänkin toiseen kukkaruukkuun: aloin miettimään tätä nyt niin so fashionable fuckbuddy tai friends with benefits -ilmiötä. Niinno, tuntuu olevan vähän turhankin paljon kokemusta asiasta. Sitten päädyin lueskelemaan netin keskustelupalstoja asiasta (suomi24, vauva, meidän perhe.. what ever) ja ihmettelin, miten niin moni ihminen voi olla niin pihalla asiasta! Let's take some exambles:
- Suurin osa näytti pähkäilevän päänsä puhki sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat asiasta. No ensinnäkin kuka helvetti käskee kertomaan muille yhtään mitään? Ja jos he eivät sitä pysty sulattamaan, se lienee heidän ongelmansa, ei sinun.
- Toiseksi suosituin huolenaihe olivat tunteet. Ihan lohdutuksen sana: ihmisaivot eivät toimi rationaalisesti tässä asiassa. Jos jonkinlainen tunneside on tullakseen, se tulee, halusitpa sitä tai et. Ainoa asia, mitä voit tehdä, on deal with it. Kestää vuosia (ja useita suhteita) ennen kuin opit kontrolloimaan itseäni niin, ettei sinun tarvitse murehtia tunteista. Jos taas pystyt siihen synnynäisesti, olisin huolissani.
- Entä saako seksisuhteen ohella hoidella vapaasti muita tai etsiä sitä "oikeaa" suhdetta. Eikö sana seksisuhde kerro jo ihan tarpeeksi suhteen luonteesta, jotta tähän kysymykseen tulee vastattua. Tietysti jokainen ihminen saa aivan itse rakentaa sääntöjä homman toimivuuden suhteen, jos kokee sen tarpeelliseksi, itse en vain näe mitään syytä siihen. Fyysisessä suhteessa on loppujen lopuksi kuitenkin molemmilla osapuolilla (toivottavasti) hyvin itsekkäät intressit takana.
- Se, ettei ole kyse seurustelusuhteesta tai edes ystävyydestä, ei tarkoita, että pitäisi olla täysin tunteeton. Jos olet, olisin huolissani. Kuka nyt ei haluaisi läheisyyttä, tai vielä tärkeämmin, kuka idiootti alkaa fyysiseen suhteeseen henkilön kanssa, josta ei pidä? Pitää kyllä olla jo aika helvetin epätoivoinen tai jotain muuta on vialla..
Kerron omakohtaisen esimerkin. Olen aiemmissa teksteissä kertonut, kuinka tapasin lempeän jätin. Olin silloin vielä hyvin nuori ja naiivi. Hän oli ihana (no on edelleen), joten sen yhteistyö- ja avunantosopimuksen aikana myös ihastuin häneen. Tiesin, etten todellakaan ollut ainoa naispuoleinen henkilö hänen elämässään ja kidutin itseäni sillä tiedolla. Olin mustasukkainenkin. Yritin kuitenkin kovasti ajatella, kuten järkevä ihminen ajattelee ja päästä eroon noista tunteita sekä ajatuksista. Lopulta niin teinkin. Kun se aikakausi hänen kanssaan silloin päättyi, olin helpottunut ja pystyin vilpittömästi toivottamaan hänelle hyvää jatkoa. Tämä tietenkin oli ennen sitä tapahtumaa, mikä aiheutti vuosien välirikon. Kun sitten joitain kuukausia sitten tapasin hänet uudelleen kaikkien niiden vuosien jälkeen, kumpikin oli vilpittömän iloinen jälleennäkemisestä, mutta samalla tiesin itse heti, etten ollut enää sama pikkutyttö kuin silloin joskus. Ja sillä samalla hetkellä suhde siirtyi erilaiselle tasolle. Vaikka välitän hänestä, viihdyn hänen seurassaan ja tunnen järjetöntä fyysistä vetovoimaa häneen, en koskaan pysty tuntemaan mitään sellaista, että haluaisin oikeasti rakentaa elämääni hänen kanssaan. Ja ihan rehellisesti sanoen, en usko, että hän pystyy rakentamaan minkäänlaista järkevää ja toimivaa suhdetta keneenkään.
Tästä pääsemmekin jälleen yhtä aasinsiltaa pitkin aivan toiseen asiaan: toisen kykenemättömyys rakentaa omassa elämässään mitään kestävää sopii minulle enemmän kuin hyvin. Saan täysin omia etujani ajatellen pitää hänet "itselläni" niin kauan, kunnes itse löydän jotain pysyvämpää. Kuten sanoin, täysin itsekkäät intressit.
Meanwhile in a train to nowhere..
Yours Sincerely
The Pink Lady
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti