Tällä viikolla sain sellaisen ilosanoman, ettei ole vähän aikaan kuultu: viikonlopputrippi Damiin for free! Kiitos, Mr. Saint Tropezin minä ja ystävättäreni lennämme keväämmällä tulppaanien pääkallopaikalle kahdeksi päiväksi nauttimaan hollantilaisesta vieraanvaraisuudesta. Me likey! Luonnollisesti hyväntekijämme kattaa kaikki kulut.
Vähän taustaa miten tähän seikkailuun on päädytty. Kerroin aikaisemmin kuinka törmäsimme Helsingin yössä sattumalta tuttuihin dutchmanneihin ja vietimme heidän kanssaan mahtavan illan. Ystävättäreni ja Mr. Saint Tropez jauhoivat Ranskan reissusta ja vaihtoivat yhteystietoja. Tästä seurasi, että herra otti yhteyttä ja kutsui Amsterdamiin viikonlopuksi, pre-party-tyyppinen ratkaisu, viettämään aikaa ja tutustumaan toisiimme paremmin ennen kesän reissua. Kuvittelin pitkään koko jutun olevan täysi läppä, kunnes tuli ilmoitus, että lennot menevät varaukseen, liput tulevat postilla ja samalla hotellin nimi ja osoite. Whaaaaat?? Is this really actually happening? Ei tässä oikein tiedä miten päin olisi, jäätävä seikkailu edessä.
Jos Keski-Eurooppaan asti kerran ollaan menossa, ehkä tulee mieleen, tulenko tapaamaan herra johtajaa samalla reissulla. Se, jos mikä, kruunaisi koko homman. Siispä, tartuin härkää sarvista ja lähetin hänelle viestin. Ilmoitin, että tulen tekemään pikkupikku reissun ystävättäreni kanssa hänen kulmilleen, ajankohdan ja tietysti, että olisi enemmän kuin mukavaa törmätä häneen paikanpäällä. Mahdollisuushan on, ettei mies edes vastaa, mutta koskaan ei voi tietää jos ei kokeile onneaan. We'll see.
Äh.. ketä mä huijaan? Toivon ihan helvetisti, että näkisin taas papparaiseni. Valitettavasti se asia on vain hänen käsissään, joten tyydyn ratkaisuun, minkä ikinä hän päätyykään tekemään.
Tunnen monesti eläväni hyvin hyvin hullua ja seikkailuntäyteistä elämää. Välillä on vaikea itsekin pysyä mukana siinä, mikä oikeasti tapahtuu in real life ja mikä pääni sisällä. Totuus tuntuu monesti olevan tarua ihmeellisempää... Siksi se pistääkin miettimään, olenko kykenevä enää normaaliin parisuhteeseen? Pystynkö tyytymään siihen kaiken tämän jälkeen? Kadotanko sen omimman osan itseäni (itsesuojeluvaiston puute, metsästysvietti, seikkaulunjano), jos sitoudun vain yhteen ihmiseen? Käykö houkutus liian suureksi? Kuinka paljon mies on valmis sietämään sekoilujani ja vapaudenkaipuutani? Ja kaikkein tärkein pointti: mistä löydän miehen, joka jatkaa pitää kiinnostukseni yllä...?
Olen myös törmännyt hyvin hyvin mielenkiintoiseen ilmiöön uudessa kollegassani: hän on persoonaltaan lähes täydellinen sukulaissieluni ja vaikka olemme saman ikäisiä, ikäeromme on vuosia. Olin niin, niin otettu, kun hän kertoi kokevansa minut esikuvanaan. Kuinka olen kokenut ja tehnyt niin paljon asioita, joita hän haluaa tehdä ja kuinka ihanaa on, että on joku joka jakaa samanlaisen ajatusmaailman tuomitsematta. Tunnen valtavaa halua ottaa hänet siipieni suojaan ja näyttää mitä kaikkea annettavaa maailmalla todella on.
Ja kyllä rakkaat kanssasisaret, maailmalla (miehillä) on PALJON annettavaa, ennen kuin päätätte asettua perustamaan pesää sen yhden oikean kanssa.
Välillä kuulen soraääniä tähän (moraalittomuuteeni) liittyen ja uskokaa tai älkää, ne monesti tulevat miesten suusta. He tuppaavat vitsailla, että olen maksullinen nainen. Ehkä heistä on outoa, että puhun näistä asioista niin avoimesti. Toisaalta kuulen heidän äänestään läpi sen valtavan kiinnostuksen ja toisaalta samaan aikaan kummallisen ihailun. Seassa saattaa olla myös epämääräistä kateellisuutta sen takia, että minä se vain kehtaan! Kuinka se kehtaa!? Minulle se on aivan yksi ja sama mihin mies haluaa rahansa tuhlata. Jos se kohde olen minä, hirrveen kiva, jos joku muu, good for that one. Ja se, joka väittää ettei tykkäisi olla hemmottelun kohteena valehtelee. Se, joka ei nauti ilmaisista lounaista, valehtelee. Sitäpaitsi näissä asioissa on aina kaksi osapuolta. Jos joku viithyy seurassani niin kovasti, että on valmis hakemaan kuun taivaalta, en voi sitä häneltä kieltää.
Lisää infoa saatavissa, kunhan lentoliput kolahtavat postiluukusta!
Yours Sincerely
The Pink Lady
On mennyt viikko hollantilaisen vierailusta. Jälki alkaa pikkuhiljaa kadota ja paluu normaaliin elämään seuraavaksi vuodeksi tuntuu taas mahdolliselta. Lähes joka yö olen hänestä unta nähnyt, jos jonkinlaista, eli alitajuntani selvasti elää yhä omaa elämäänsä. Aika parantaa ja arpeuttaa... Onneksi minulla on tässä lohduttajaa tarjolla. Jotain joka veisi ajtukseni muualle.
Kirjoitin aikaisemmin syksyllä tästä samaisesta kaverista. Aika ei silloin kuitenkaan ollut oikea hänen suhteensa, joten homma jäi ja hautautui. Sitten kuvioihin tuli tämä yksi ulkomaalainen tapaus ja kolme kuukautta kului hirmu nopeasti. Jokin aika sitten tämä vanha tuttavuus otti yhteyttä täysin erilainen ääni kellossa. Lähdin mukaan leikkiin, tunnustelin kepillä jäätä, vaikka vietinkin aikaani toisen miehen kanssa. Kaveri oli kuitenkin selvästi paljon kiinnostuneempi ja oma-aloitteisempi, joten päätin katsoa mitä tapahtuu. Toisaalta syksyllä hänellä oli ero itsellään päällä, eikä ehkä ollut valmis kohtaamaan uutta naista vielä sillä hetkellä.Tähän ikään ja kokemukseen mennessä on kuitenkin moudostunut jo sen verran hyvä tatsi, että tietää milloin antaa toiselle tilaa. Tässä tapauksessa se näytti kannattaneen.
Joka tapauksessa tämä mies siis ihan itse oma-aloitteisesti otti yhteyttä, aluksi vain udellen niitä näitä. Kerroin hänelle painajaisista, jotka ovat riivanneet uniani jo jonkin aikaa. Hän lupautui aamupalapalkalla valvomaan untani ja tarpeen tullen lohduttamaan ahdistunutta. Aaaww.. ei kai tuollaisesta voi kieltäytyä? Kauaa ei tarvinnut päätään vaivata tämän jälkeen, vaan jo "ero"viikonloppuna kävin hänen kanssaan treffeillä. Pidemmällä kaavalla olisi tarkoitus nähdä tulevana viikonloppuna, aamupalan kanssa tietysti. Olen jopa innostunut kokkailusta jälleen ja ajattelin pyytää kaverin syömään pidemmällä kaavalla...
Kylläpä menee hempeilyksi. Yyyymmmhg..
Haluan vain ottaa selvää mitä tämä kaveri haluaa. Valitettavaa on, että suodattimeni on sen verran kehittynyt, että tunnistan paskanjauhajat turhankin kaukaa.. ehkä hän vain ei halua olla yksin (sen enempää kuin minäkään) tai ehkä hän haluaa ottaa selvää, jos mahdollisesti olisi jotain enemmän.
Eräs pitkä ja tumma henkilö (kyllä, juuri hän) kerran totesi: "You don't like to be alone, do you?" Niin, en kai sitten niin. Se on se hankala yhtälö, kun ei halua luopua vapaudestaan, itsenäisyydestään, saatika seikkailusta, mutta ei halua olla yksinkään. Elämä on valintoja, I guess.
Darran jälkimainingeissa..
Yours Sincerely
The Pink Lady
It fucking happened again.
Syy, miksi en ole päivittänyt aikoihin mitään on, että olen leikkinyt jotain suhteentyyppistä tämän raha-asioissa ansioituneen herran kanssa. On ollut joo ihan kivaa, mutta vaan ihan kivaa. Onhan se aina mukavaa, kun on joku, jonka kanssa potea krapulaa sunnuntaisin yhdessä. Tunteeni eivät kyllä missään vaiheessa ole olleet polttavia ja muutenkin juttu on ollut aika yksipuolinen. Noh, nyt kävi näin, että kohtalo sananmukaisesti puuttui peliin ja jälleen kerran muutti elämäni suuntaa.
Vietimme eilen isolla porukalla illanistujaisia ystävättäreni luona. Puolilta öin suuntasimme keskustan sykkeeseen päämääränä yksi niistä paikoissa tässä kaupungissa, missä naamaansa kannattaa näyttää. Viime kuukaudet mukanani pyörinyt deittikumppanini oli mennyt edeltä ja odotti meitä muita jo sisällä. Jonotimme muiden joukossa yökerhon ovella, juttelimme ja nauroimme tuttuun ja äänekkääseen tapaan. Silloin huomasin tuttuja naamoja vastapäisessä jonossa. Seurasi muutaman sekunnin alkujärkytys, raivoisaa itsetodistelua, etten nähnyt unta ja lopulta pienimuotoinen paniikki. Siellä hän, suoraan Dutchlandiasta ja unistani, henkilö, johon en uskonut törmääväni enää ikinä: rakas papparaiseni! The one and only grandpa I would fuck. En voinut uskoa tilannetta todeksi, ainoa asia mitä pystyin tekemään oli tuijottaa häntä. Hetken alkujärkytyksestä toivuttuani otin ystävätärtäni olkapäistä kiinni ja häntä ravistellen huusin, että näkikö hän saman kuin minä! Tottahan se oli. Sillä samalla sekunnilla päässäni pyöri vain yksi ajatus: miten lemppaan deittini siististi ja pääsen uudelleenelämään palan unelmaa. Noh, tämäntyyppisissä jutuissa usein kuitenkin tuppaa käymään niin, ettei ihan mennyt kuin Strömssössä.
Jätimme tavarat narikkaan ja yllytin ystävättäreni mukaani tarkastuskierrokselle etsimään tuttua seuruetta. Heitä ei kuitenkaan näkynyt, joten lähdimme klubin puolelle. Siinä samassa, epätoivokseni (kamalaa sanoa näin), bongasin deittini odottelemassa sivummalla. Tässä vaiheessa hänet oli pakko ottaa mukaan. Heti yläkertaan päästyämme (kauhukseni jälleen) huomasin etsimiemme henkilöiden parkkeeranneen keskelle salia siten, että huomaamaton hiiviskely olisi mahdotonta. Ei sillä, että niin olisin tehnyt... Katsekontakti löytyi kuitenkin hyvin nopeasti ja intensiivinen tuijotus välillämme jatkui. Matka kulki baaritiskille, jossa palvelun laadussa oli kyllä toivomisen varaa. Vartin odottelun jälkeen poltin hihani totaalisesti. En juuri mitään ajatellut vaan mitään sanomatta jätin deittini ja muut tiskille ja marssin terassille rauhoittamaan hermojani nikotiinilla. Olin koko ajan kiivaasti miettinyt karistussuunnitelmaani ja jatkoin pohdiskelua pienen kiukun vallassa ulkosalla. Silloin lasin taakse ilmestyi henkilö mies kolmiosaisessa puvussa. Se puku.. se kraka.. Katsoin miestä ja puhalsin hitaasti savun keuhkoistani. Mies tuijotti hetken aikaa lasin takaa, oikein itsekään tietämättä mitä tehdä. Lopulta viittoilin hänet tulemaan luokseni. Se jälleennäkeminen oli erityisen lämmin. Hän oli tullut etsimään minua.
Mikä todennäköisyys tällaisella tapahtumalla oikeasti on? Miten voi käydä sellainen tuuri, että kaksi randomisti toisensa tavannutta ihmistä törmää vuoden päästä samoissa merkeissä, samanlaisella tilanteessa uudelleen? Ensikuulumisten vaihdon jälkeen herra johtaja vaati, että saisi vähintään tarjota shampanjaa. En epäröinyt hetkeäkään. Lähdin hänen saattelemanaan heidän pöytäänsä, jossa tuttu hilpeä porukka iloisesti toivotti tervetulleeksi. Kaikki samat naamat olivat mukana. Vuosi sitten yksi heistä ihastui ystävättäreeni silmittömästi. Hän olkoon Mr. Saint Tropez. Mainitsin miehelle hänen olevan myös täällä ja kaveri meni onnesta sekaisin. Samassa huomasin viestin, jossa deittini vihaisesti ilmoitti lähteneensä, koska olin kuulemma ignoorannut hänet. Hihii, lucky me! Sehän meni helpommin kuin ajattelin...
Kilistelimme perinteiseen malliin herra johtajan kanssa Möetä. Hän kysyi missä kaverini olivat ja, että minun pitäisi äkkiä pyytää heidät pöytään istumaan, sillä shampanjaa oli aivan liian paljon juotavaksi vain meille. Tein työtä käskettyä ja hain kolme ystävääni mukaan. Mr. Saint Tropez kaappasi ystävättäreni saman tien mukaansa ja hän vietti loppuillan miehen seurassa. Ilta jatkui leppoisasti ja kuplivaa kului. Herra johtaja kyseli kovasti työpaikanvaihdoksestani ja siitä, jonko olin tullut poikaystävän tai deitin kanssa. Kahden maissa yöllä pappani alkoi tiedustelemaan josko meidän olisi jo aika siirtyä jatkoille hotelli Kämppiin. Ei ollut vastaanpanemista.
Yö jatkui hotellissa shampanjalla ja vaahtokylvyllä. Yksi parhaimmista öistä elämäni aikana. Juttelimme tuntitolkulla elämästä, mies kertoi tarinoita työmatkoistaan ympäri maailmaa. Siitä, keitä supertähtiä oli tavannut missäkin päin maailmaa, valitteli jos joskus joutui matkustamaan turistiluokassa lentokoneessa ja siitä kuinka paljon shampanja maksaa Las Vegasissa. En myöskään (kamalaa sanoa tätäkään) ole pitkään aikaan saanut samanlaista fyysistä tyydytystä kuin mitä tuona yönä sain. Varsinkaan tältä yhdeltä henkilöltä, jonka kanssa olen viime ajat pyörinyt. Enkä kadu hetkeäkään. Tekisin saman uudestaan vaikka joka viikonloppu.
Aamulla valittelin päänsärkyä ja nestehukkaa; sain buranaa ja vissyä sänkyyn. Tällä kertaa söimme myös aamiaisen yhdessä. Ravintolan puolella viereisessä pöydässä istui itse iso pomo, joka aina yhtä kohteliaasti toivotti hyvät huomenet ja vaihtoi muutaman sanan ystäväni kanssa. Sain miehen houkuteltua maistamaan kylmäsavuporoa mutta graavilohi ei uponnut. Appelsiinituoremehukaan ei kuulemma ollut tuoretta ja kahvi kamalaa. Nauroin miehen jutuille ja juttelimme siitä, miten erilaisia aamupaloja eri maissa harrastetaan. Leppoisaa smalltalkia, höpönpöppöä happaman kahvin kylkiäisenä. Sain pusun joka kerta, kun hän kävi hakemassa lisää mehua lasiini. Ah, tällaiseen kohteluun voisi tottua...
Lopulta oli kuitenkin, surullista kyllä, aika erota ja palata todellisuuteen, again. Hän saattoi minut hidastellen ulos. Back to the real life, ayh? Niin hän aina sanoi, mikään ihana ei kestä ikuisesti. Haikeiden hyvästien lopuksi totesimme kuin yhdestä suusta, että vuoden päästä nähtäisiin taas. Sama paikka, sama aika, 2014.
And so it happened again. I randomly met my beloved grandpa after a year and had one of the best nights ever with him. Toivottavasti tästä tulee tapa.
Ensi vuotta odotellessa...
Yours Sincerely
The Pink Lady
