Hyvä ystäväni näki tilanteen ja sanoi: "Mitä helvettiä?! Sä keksit tän pelin ja nyt oot itse nappulana siinä?". Ehkä silloin pystyin ensimmäisen kerran katsomaan omaa tilannettani edes jollain tavalla objektiivisesti. Ei paljoa naurattanut. Metsästäjästä oli tullut saalis. Miten saatoin päästää itseni tähän tilanteeseen? Ehkä on aiheellista kertoa vähän taustoja.
Noin vuosi sitten tapasin erään mieshenkilön. Pidin hänestä heti ensimmäisellä kerralla mutta tuo tapaaminen ei johtanut mihinkään. Muutamia kuukausia myöhemmin tapasin hänet uudelleen. Jos nyt en ihan väärin muista taisin röyhkeästi vain heittää suoraan ilmaan sanat "Oletko sä sinkku?". Niiden sanojen jälkeen arpa oli heitetty ja vein hänet kotiin sinä iltana. Tämän jälkeen tapailimme satunnaisesti silloin tällöin, ja yllättävää kyllä, emme pelkästään kosteiden baari-iltojen päätteeksi. Joka kerta pidin hänestä vähän enemmän.
Ihmisillä on menneisyys ja tässäkin tapauksessa niin omani kuin hänenkin varjosti meidän (jos nyt meistä voidaan puhua) tulevaisuuttamme. Tapailin samaan aikaan toista miestä enemmän ja vähemmän tosissani mutta en kyennyt tuntemaan häntä kohtaan oikeastaan mitään. Tällaisissa tapauksissa olen parhaimmillani: imin hänet kuiviin ja jätin kitumaan, kun olin saanut mitä halusin. Ajattelin kuitenkin tätä yhtä enemmän ja vähemmän.
Ehdin tehdä yhtä ja toista niinsanotussa omassa elämässäni tämän vuoden aikana; tapasin hollantilaisen uudelleen ja kasan muita enemmän ja vähemmän eksoottisia miehiä. Hioin taitojani heidän kanssaan mitään sen kummempia ajattelematta tai himoitsematta. Ja silloin tällöin tapasin häntä. Maailma tulisi kuitenkin suistumaan raiteiltaan hyvin pian, en vain vielä tiennyt sitä.
Miehen elämässä tapahtui muutos ja hän lähti kauas maailmalle moneksi kuukaudeksi. Ajattelin, että antaa mennä, meillä olisi kaikki maailman aika, kun hän tulisi takaisin. Se ei kuitenkaan muuttanut sitä, että kaipasin häntä. Sitten tarjoutui mahdollisuus minullekin matkustaa; hän ehdotti josko tulisin käymään luonaan. Varasin hotellin seuraavana päivänä toiselta puolelta maailmaa ja kolmatena olin jo ostanut lennot. Noh, olihan siinä taustalla myös sammumaton seikkailunjanoni. Joka tapauksessa, siitä tuli tähänastisen elämäni paras reissu.
Nyt on kulunut about vuosi, eikä asia ole oikeastaan edennyt juuri mihinkään. Itse en halua enkä uskalla avata suutani. Vaikka tiedän, etten pääse kärsimyksistäni sitä tekemättä. Pelkään niitä tiettyjä sanoja.. kukapa nyt ei pelkäisi. Mahdollisuuset kuitenkin ovat, että hän käy samoja asioita omassa päässään läpi mutta ei puhu. Tai sitten hän käyttäytyy samoin kuin minä yleensä: pelaa. Siksi olen vihainen, itselleni ja hänelle. Olen vihainen myös siksi, että joku ihminen pystyy herättämään minussa niin voimakkaita tunteita! Viha ja rakkaus ovat tunnetusti vain hitusen erossa toisistaan. Ehkä tässä taas on karma kyseessä? Maksan pahoista teoistani ja itsekkyydestäni.
Anyways, tämän viikonlopun jälkeen päätin antaa asian vain olla. Totesin, etten saa haluamaani huomiota häneltä, joten se siitä. En lähde tähän peliin nappulaksi enää. Se on a) nöyryyttävää MINULLE ja b) vie aivan liikaa aikaa ja energiaa. Joten se siitä. Herra on hyvä ja ottaa itse yhteyttä jos haluaa, koska minä en sitä tule tekemään.
Surullista, niin kovin surullista. Mutta en jaksa enää vältellä peilejä vain siksi, että Mirror worldin nainen huutaa ja raivoaa toisella puolella. Haluan takaisin sen hahmon, joka sanoo "You go girl!", ja sen myös aion saada.
Seuraavaa lankeamusta odotellessa..
Yours Sincerely
The Pink Lady
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti